Vieraskynä: Eläinlääkärikäynti aiheutti monen vuoden helvetin

Jaa tämä sivu:
Share on Facebook
Facebook
Tweet about this on Twitter
Twitter
Share on LinkedIn
Linkedin

Nurkkaan ahdistettu

Lumo oli eläinlääkärin vastaanotolla suunniltaan. Ensin se yritti väistellä, kierrellä ja kaarrella. Sitten se yritti paeta huoneesta ja lopulta turvautui kunnon rähinään eläinlääkärin kopeloinnin lopettamiseksi. Minä syötin sille hädissäni nakkeja. Lääkäri ohjeisti sitomaan hihnan koiran vatsan ja kaulan ympäri, menemään itse päälle lisäpainoksi ja rauhoittamaan sen väkisillä.

Kaikki tuntui sisimmässäni väärältä, mutten uskaltanut sanoa vastaan. Olin epävarma, enkä tiennyt miten olisin perustellut kieltäytymistäni. Napakka lääkäri tuntui auktoriteetilta, jota oli uskottava ja lisäksi halusin, että tutkimukset saataisiin tehtyä. Ajattelin tämän olevan siihen ainut tie. Toimin siis kuten käskettiin. Koira rimpuili epätoivoisesti kaikilla voimillaan, mutta rauhoittava saatiin kuin saatiinkin laitettua.

Lumo vietiin röntgenpöydälle. Pelko oli kuitenkin niin voimakas, että koira ravisteli itsensä rauhoituksesta hereille. Se oli silmittömän epätoivoinen ja peloissaan. Se koitti kammeta itseään pois tilanteesta kuin pelkäisi kuolevansa. Sen silmät kiiluivat epätoivoista. Taas sama kiristysniputus ja lisää rauhoittavaa suoneen. Papereihin lääkäri kirjoitti, että Lumo pitäisi sijoittaa uuteen kotiin tai lopettaa, jos sen käytös jatkuisi vastaavana. Siis ihana perhekoira, joka käyttäytyi pelottavassa tilanteessa niin kuin pelkäävä koira vain saattaa käyttäytyä.

Seuraukset

Nyt tuosta käynnistä on kulunut kaksi vuotta, mutta muistan kaiken tarkasti. Ja niin tuntuu muistavan Lumokin. Eläinlääkärikäynnin jälkeen se alkoi pelätä suunnattomasti kosketusta, vieraita ihmisiä, pantaa joka sillä oli tuolla käynnillä päällään ja kaikkea vähänkään normaalista poikkeavaa. Arkuutta oli ollut havaittavissa jo ennen eläinlääkärikäyntiäkin, mutta tämä kokemus romahdutti kaiken kunnolla.

Meille Lumon ihmisille tuon käynnin seuraukset ovat tarkoittaneet valtavaa huolta, vaikeita käytännönjärjestelyjä, häpeän sävyttämiä selityksiä kyläilijöille, satoja tunteja treenaamista, itsesyytöksiä ja ahdistusta. Lumo itse joutui kohtaamaan todellisuuden, jossa sen herkkyys ja taipumus arkuuteen astui käytäntöön. Yksi kunnon pakotuskerta riitti sille. Nyt se pelkää oikeasti. Kukaan ei kuunnellut, kun se yritti ensin hyvällä ja sitten pahalla sanoa pelkäävänsä ja tarvitsevansa enemmän aikaa, enemmän tilaa, enemmän tukea.

Itsesyytökset ovat olleet valtavat. Miksen ollut koirani puolella, pistänyt kaikelle pakottamiselle stoppia ja ottanut aikalisää? Miksi romahdutin parhaan ystäväni luottamuksen? Itsesyytökset eivät kuitenkaan ole auttaneet Lumoa. Oli ryhdyttävä toimeen.

Apua!

Eläinkoulutusblogin ajatusten ja treenien kautta sain rakennettua Lumon luottoa elämään ja ihmisiin pala palalta takaisin. Tein isoja muutoksia sen arkeen; keskityin takaamaan sille tarpeeksi lepoa, panostin palautumiseen, hoitotoimenpiteet aloin tehdä omaehtoisesti, rapsuttelut sallin vain Lumon antaman luvan kautta ja lenkillä palkkasin sitä poispäin pelottavista kohteista. Eläinlääkärissä emme kuitenkaan uskaltaneet käydä. Siitä oli muodostunut jättimäinen mörkö meidän molempien mieleen. Tarvitsimme ammattiapua.

Olen käynyt Lumon kanssa paljon erilaisilla kursseilla ja ammattikouluttajien pakeilla. Niistä on monista ollut pieniä hyötyjä ja olen saanut hyviä ajatuksia sieltä täältä. Ongelmiimme on tullut osittaisia tai hetkellisiä helpotuksia. Suoraan eläinlääkäripelkoonkin olen hakenut apua koulutuskäynneistä, joissa mentiin ideologialla ”kyllä se tämän sietää ja kestää”. Kovin pitkälle emme näillä metodeilla ole kuitenkaan päässeet – varsinaisesta eläinlääkärikäynnistä puhumattakaan. Olin umpikujassa ja tiesin, että tarvitsisimme kokonaisvaltaista lähestymistapaa, jossa koiran pelkokäyttäytymistä ja sen taustasyitä ymmärrettäisiin kunnolla. Onneksi sain avukseni Jaanan ja Kian.

Heidän kanssaan tuntui ensimmäistä kertaa, että joku on oikeasti minun ja Lumon puolella. Ei haitannut, vaikka koira pelkäsi ja käyttäytyi siksi niin kuin käyttäytyi. Ei tarvinnut hävetä, vaikka minuakin jännitti. Koko asetelma kääntyi oikeastaan päälaelleen. Jos Lumo murisi, siitä ei seurannut syytöksiä huonosta omistajuudesta. Jos se rähisi, siitä ei seurannut uhkauksia eutanasiasta. Päinvastoin. Silloin Lumo päästettiin tilanteesta pois ja sen oloa helpotettiin. Silloin mietittiin uusia treenejä ja uusia vaihtoehtoja pelkäävän auttamiseksi. Yhdessä. Kuinka huojentavaa, kun joku oli kerrankin meidän puolellamme miettimässä ratkaisuja – eikä nostanut käsiä pystyyn ja jättänyt yksin haastavien tilanteiden äärellä, saati syytellyt ja uhkaillut meitä vastaan.

Me mietimme Kian ja Jaanan kanssa yhdessä, minkälainen Lumo on ja mikä toimii juuri sille. Keskustelimme ja pyörittelimme asioita tiiminä. Viilasimme toimintasuunnitelmat juuri meille sopiviksi. He eivät toimineet ylhäältä päin sanelevina auktoriteetteina, vaan tukihenkilöinä. Juuri tätä minä ja Lumo kaipasimme! Aikaa, tilaa ja tukea. Osaamista, ymmärrystä ja ideoita! Tunnetta, että he osaavat ja haluavat meidän parastamme – myös henkisellä puolella. Suurena etuna vielä Kian klinikkaeläinhoitajataustan myötä tullut kokemus ja ymmärrys kaikesta lääketieteellisestä. Auttoi suunnattomasti, kun hän tiesi, mitä esimerkiksi pistämisessä pitää ottaa huomioon ja mitä lääkevalmisteita voi kokeilla pelkoja lievittämään jne. Lisäksi hän osasi selittää kansantajuisesti käyntiin liittyvät vaiheet ja miettiä esimerkiksi eri tutkimusten tarpeellisuutta.

Tulikoe

Aikaa kului ja me treenasimme. Lopulta oli näytön paikka, kun Lumolta meni takajalan ristiside poikki ja se piti saada leikattua. Varasin leikkausajan ja suunnittelimme Kian ja Jaanan kanssa, miten rauhoittava pistos olisi järkevin tehdä. Leikkauspäivä koitti, pistos saatiin hienosti pistettyä, mutta Lumo ei rauhoittunut. Sille annettiin yhteensä yli kolminkertainen määrä rauhoittavaa, mutta ilmeisesti pelko ja adrenaliini jyräsivät yli, eivätkä rauhoittavat tehonneet. Leikkausta oli siirrettävä.

Hioimme jälleen uuden suunnitelman. Eläinlääkärillä oli sen sijaan toiset aatokset. Leikkauspäivä tuli ja lääkäri ehdotti, että hoitohenkilökunta taluttaisi Lumon toimenpidehuoneen ovesta sisään, antaisi talutushihnan oven toiselle puolelle, sulkisi oven ja vetäisi hihnan niin tiukalle, että koira ei käytännössä pystyisi kuristuksissaan liikkumaan, ja pistos saataisiin tällä tavalla pistettyä. Idea tuntui hälyttävän samalta kuin kaksi vuotta sitten. Jälleen lääkäri kiirehti ja painosti, että seuraava potilas odottaa jo ja käski toimimaan ohjeiden mukaan. Meinasi tulla paniikki. Tiesin, että leikkaus oli pakko tehdä, eikä Lumo voisi kävellä poikkinaisella ristisiteellä, mutta ajatus väkivaltaisesta rauhoituspistosta tuntui todella ahdistavalta itsessään ja vielä kun tiesin, mitä vastaavasta tilanteesta oli pari vuotta sitten seurannut.

Onneksi Kia ja Jaana olivat kuitenkin sovitusti puhelimen päässä ja sain nopeasti sekä lisätukea kieltäytymispäätökselleni että uuden toimintasuunnitelman. Ja pam – täysosuma! Lumo rauhoitettiin onnistuneesti automme takapenkille ilman pelkoa tai pakokauhua. Siis koira, joka ihan oikeasti oli aikaisemmin täysin suunniltaan ja jota oli käytännössä mahdoton edes lähestyä neulan kanssa, saatiin rauhoitettua niin, että se tuskin edes huomasi sitä itse ja samoin kaikki osallisena olleet ihmisetkin pysyivät turvassa ja hyvällä mielellä. Uskomattoman hienoa! Lumo leikattiin ja se sai aloittaa kuntoutuksen ilman turhia pelon ja stressin jälkimaininkeja.
Käytännössä saimme siis tismalleen saman asian hoidettua, eli Lumon rauhoitettua leikkausta varten, kuin mitä eläinlääkärikin olisi tehnyt, mutta erona vain tapa, jolla kaikki tehtiin. Oven väriin puristus, kuristus, pakokauhu ja fyysinen paini vs. rauhassa ja hyvillä mielin auton takapenkille omistajan syliin. Kumman koirasi valitsisi? Kummassa tilanteessa sinun itsesi olisi mukavampi olla? Kummasta tilanteesta on helpompi jatkaa yhteistä arkea?

Kukkahattutätikö?

Miksi on mielestäni tärkeää, että eläinlääkärissä käynti pyrittäisiin tekemään koiralle mahdollisimman vähän pelottavaksi? Miksi tähän kannattaa panostaa? Miksi on mielestäni järkevää pyytää apua Kian ja Jaanan kaltaisilta ihmisiltä?

Ei pelkästään siksi, että jokaisella elollisella olennolla on eettisestikin ajateltuna oikeus olla kokematta turhaa pelkoa, vaan myös siksi, että se on todistetusti järkevää. Olen nimittäin kokemuksesta oppinut, että pelon väheksyminen saattaa aiheuttaa vaikeuksia pitkälle kyseisen pelkotilanteen jälkeenkin. Meidän hankalaksi muuttunut arki toimikoon varoittavana esimerkkinä. Kannattaa siis ajatella hieman pidemmälle.

Ja tässä vaiheessa haluan painottaa, että kyse ei missään nimessä ole siis siitä, etteikö koiraa tulisi viedä eläinlääkäriin aina tarpeen vaatiessa, vaan, että noilla käynneillä on myös mahdollista toimia koiran henkinen puoli huomioiden. Koiran itsensä, teidän yhteisen arjen ja ihan turvallisuusnäkökulmankin takia.

Pää ja sydän paikallaan

Miksi Jaana ja Kia olivat minun ja koirani puolella? Uskon, että syy löytyy tiedosta. He todella tietävät, mistä eläimen käytöksessä on kyse ja siten he ymmärtävät myös, miten tuohon käytökseen pystyy vaikuttamaan. Lisäksi heillä on halu käyttää tuota tietopääomaansa oikein eli toisin sanoen sydän paikallaan.

Kirjoitin tämän tekstin, koska olen vilpittömän kiitollinen, että minun ei ollut pakko toistaa virheitäni ja koirani sai mahdollisuuden tulla hoidetuksi mahdollisimman vähillä jälkiseurauksilla. Lumon tilanne tuntui toivottomalta, mutta Jaana ja Kia pystyivät auttamaan.

 
Kian ja Jaanan verkkokurssi Tyytyväinen potilas alkaa 19.2. Kurssilla harjoitellaan erilaisia tukitaitoja, jotka helpottavat klinikkakäyntiä – lisäksi saat paljon vinkkejä siihen, miten voit valmistella koiraa oikeaa käyntiä ajatellen.

Kurssin harjoitukset ovat helposti toteutettavissa kotona, ja niiden harjoitusten taustalla on sovittaa palkkioiden avulla tapahtuva kouluttaminen todellisiin klinikkaolosuhteisiin. Usein haasteena on se, että koira toimii kotona hyvin, mutta klinikalla se silti jännittää. Omistajana saat itsellesi tältä kurssilta vinkkejä siihen, miten voi helpottaa koirasi jännitystä ja olla sille tukena eläinlääkärikäynnin aikana.

2 vastausta artikkeliin “Vieraskynä: Eläinlääkärikäynti aiheutti monen vuoden helvetin

  1. Tuula Matoniemi sanoi:

    Meillä on 1,6v Bretoni,joka on ruvennut nyt haukkumaan ihan kummallisia asioita esm,puh.soi,tai sanon jonkun sanan,aikaisemmin ei haukkunut kun korkeintaan ulkona kun naapurin koira tuli käymään,ovat parhaat kaverit.En tiedä mitä pitäisi tehdä,ei sana ei tehoa eikä liioin namit?Mitä teen?

    • Jaana sanoi:

      Ehkä kyseessä on jokin epävarmuuskausi. Kannattaa yrittää kääntää jännittävät kokemukset kivoiksi tai jos kyse on siitä, että koira hälyttää, voi kokeilla kääntää toiminnan muualle kuin haukkumiseen.

Mitä mielessä?